Valentine's day

Muutama sana ystävänpäivästä noin niinku yleisesti ottaen. Ite en ole koskaan sen suuremmin haksahtanut vastaaviin juhlapäiviin saati odottanut muilta itseeni kohdistuvaa muistamista tai erityiskohtelua kyseisinä juhlapäivinä. Samaan kastiin lukeutuu myös syntymäpäivät, vappu, pääsiäinen, valmistumiset, nimpparit, juhannus jne. Ei silti tarkoita ettenkö kunnioittaisi muita ihmisiä, toisten saavutuksia tai juhlahöperyyttä. ;) Ystävänpäivän hehkutus tuntuu omaan suuhun luonnottomalta, koska omien ystävien määrän pystyy laskemaan yhden käden sormilla (tuttuja, rakkaita ja muuten vaan mahtavia ihmisiä lukeutuu tuttavapiiriin runsain joukoin): siispä hyvää päivää teille ystäväni! Ja pahoittelut kaikille teille, keitä en ole erikseen muistanut tässä vuosien saatossa, juhlitaan sitten kun taas tavataan! 

Me tykätään elämästä ja onnellisuudesta. Onnellisesta elämästä. Me pyritään elämään tätä elämää joka hetki siitä nauttien ja näin ollen tavallaan viettämään juhlaa joka päivä. Meillä mä tarkotan itseäni, Teroa ja ihanaa tytärtäni. Mä uskon, että meidän onnellisuus on kuitenki se paras lahja, joka me voidaan meidän läheisille antaa. 

Ja itse asiaan. Tokavikan lomapäivän vietto alkoi juoksulenkillä aamuauringon paisteessa rannalla. YKSIN. Tero kun ei aamuihminen ole ja tykkää nukkua vauvan (vai teinipojan?) 10h yöunia niin en edes yrittänyt saada itselleni lenkkikaveria. Lenkin jälkeen en kuitenkaan enää antanut armoa vaan kiskoin kumppanin ylös sängystä ja hotellin salille. Ihana vaimo, eikö vaan! Tunnin treenin jälkeen vatsa alkoi ilmoittamaan tyhjyydestään ja lähdimme kadulle metsästämään sopivaa aamiaismestaa. Ei tarvinnut montaa metriä kävellä kun eteen pompsahti muutama päivä sitten hyväksi koettu jenkkiravintola, ja kohta edessämme olikin ehkä luvattomin ja herkullisin amerikkalainen aamiainen miesmuistiin.

Tarvittavat kamat kassiin, metron nokka kohti Mall of the Emiratesia ja sieltä pikkubussin kyydillä kohti AAVIKKOA. Jes! Retki mitä oon odottanut jopa enemmän kuin niitä mausteita. Ja koska tämä reissu oli mun suunnittelema, lähti Tero matkaan pienellä varauksella sekä kunnon kävelykengillä varustettuna. 

Matkaseurana kasa Filippiinoja.

Kun päästiin aavikon laitaan siirryimme turvakaarin varusteltuihin Jeeppeihin ja innokas kuski painoi kaasun pohjaan heti kun Jeepin ovi oli saatu hädin tuskin kiinni. Kyyti aavikon kuoppien ja dyynien poikki lukeutui varmasti elämäni hurjimpiin autokyyteihin: pää osui kattoon vähintään viisi kertaa ja siinä rytäkässä niskakin vinksahti siten, ettei pää edelleenkään käänny kunnolla toiseen suuntaan. Olipahan kyyti, huh huh. Vähintään samanlaisen kokemuksen tarjosi seuraava kulkupeli, joka oli kaksikyttyräinen ja karvainen.

Aavikkomaan keskelle oli rakennettu iso leiripaikka, missä sai muun muassa nautiskella välipalaa ja juomia, kuvauttaa itsensä lakanat päällä, ostaa matkamuistokrääsää ja ottaa itselleen hennatatuointeja. Me valitsimme valokuvauksen lisäksi aktiviteetin, jota kukaan muu niistä sadoista muista turisteista ei valinnut: sand boarding. Hiekkadyynillä lautailu osoittautui aika hauskaksi. Tosin voitte vaan kuvitella miten hitaasti se lauta luistaa hiekalla. Kokemisen arvoinen kuitenkin ja matkakumppanille tehty lupaus lautailumahdollisuudesta tuli sekin täytettyä. Illan päätteeksi leirissä tarjoiltiin vielä paikallinen bbq-ateria suoraa grillistä. Suosittelen!

Best friend forever.

Lakanat (abaya) päällä.

Kaisa