Otsikonmukainen viikko käynnissä. Oi voi! Kaikennäköstä mylläkkää on ollut alkuviikolla. Nyt olis käsillä seminaari, jossa ollaan kiinni molemmat. Ja siihen päälle muutto, niin sanonpa vaan! Eikä tässä tietenkään vielä kaikki. Vaan niin Kaisalla kuin mullakin on kouluhommia just sen verran, ettei vaan pysty hengähtämään. Melkein 12 tuntisia päiviä on vedetty käytännössä ilman suurempia lepohetkiä. Onneks eilen päästiin pelaan sählyä ja hyvät pelit olikin!
Eli meikäläinen on jonkinsortin vip-kuski siellä seminaarissa. Ajelen täyshybridillä ja kuljettelen herrat ja rouvat milloin minnekin. Kaisa on sitten esimiehenä jollekin porukalle.
Ja kuten sanottua. Muutto on käsillä. Kiitos jo etukäteen Mikalle, Juusolle, Jussille ja Simballe! Olis ollut melko mahdotonta saada muutto valmiiks lauantaina ilman teitä! Tai mitään melko, vaan MAHDOTONTA eli Kiitos kiitos!
Jippijaijei *piip* sanois John McClane!
torstai 29. syyskuuta 2011
lauantai 24. syyskuuta 2011
Syksymmällä
Aivan ensi alkuun täydet kiitokset kaikesta palautteesta koskien viime tekstiä! Sitä tuli paljon ja joitakin omakohtaisia kokemuksiakin sain. Kiitos kaikesta!
Nyt on syksy jo todenteolla menossa ja tästäpä tykkään. Syksyllä kun julkaistaan parisenkymmentä mielenkiintoista snoukkaleffaa ja talvifiilikset alkaa nousta kuin 244:n liikevaihto. Yksi snögämovie tuli jo katsottua, joka oli tasoltaan: ihan OK. Nitro Roadwarriors oli tekele eikä se sisältänyt suomalaisia. Yritettiin katsoa se Kaisan kanssa HD-tasoisena telkkarista, mutta tietokoneesta ei riittänyt tehot. Ihmetellä täytyy, että tollanen kolmisen vuotinen HP:n läppäri ei siihen pysty. Ei kuitenkaan oo mikään halvimman kategorian laite. Erityisen innoissani ootellaan Piratesin Bottom Line:a, Peoplen Good Look:ia, KBR:n Meets You:ta yms yms..
Tosta nyt ei sit varmaan kukaan muu innostunu, joten hypätään mun lupauksiin.. Tuli kateltua aiempia tekstejä, joissa lupailin kuvia Balin reissulta ja luvattiimpa me kiitoskortitkin häistä. Hohhoh. Kaisa, meidän tarvis varmaan skarpata! Kiitoskortit on toista kuukautta tossa pöydällä odottamassa postitusta ja Balin kuvat on koneella kuhan lisäis vaan world wide webbiin. Siinä kun nyt on käynyt niin mielenkiinnottomasti, että ei oo muistettu vaan noita juttuja. Jätän lupaamatta kuitenkin mitään sen kummempia.
Uutta konetta ollaan kateltu ja ens viikolla pitäis mennä hakemaan sellanen kaupasta. Sitten me katotaan kaikki 244.bileiden videomatskut, painetaan niistä jotain kivaa ja pamautetaan se nettiin. Eiköhän tossa vaiheessa viimeistään oo kaikki Balin kuvatkin netissä. Niin ja Balin reissulta me saadaan ainakin hieno movie, joten sekin tehään sitten uuden koneen aikakaudella.
Jyväskylän neljäs kämppä reiluun kahteen vuoteen tulee viikon päästä kyseeseen. Voi että! On ollu kaameeta epäonnea parissa ja tää Viitaniemen kämppä jää vaan yksinkertaisesti liian pieneks. Seuraava onkin sit tuplasti isompi, vaikka meitä siellä asuukin kolme + Kirppu. Se on myös 2000-luvun puolella raksailtu ja siinä on sauna. Seems like luxury! Tupareita juhlitaan julkkisteemalla ja paikalle tulee tottakai, seiskan viihdetoimitus! Haha
Nyt pakkailun pariin ja sitten illalla jotain lepposaa ja mukavaa! Palataan tarkemmin astialle taas pian!
Nyt on syksy jo todenteolla menossa ja tästäpä tykkään. Syksyllä kun julkaistaan parisenkymmentä mielenkiintoista snoukkaleffaa ja talvifiilikset alkaa nousta kuin 244:n liikevaihto. Yksi snögämovie tuli jo katsottua, joka oli tasoltaan: ihan OK. Nitro Roadwarriors oli tekele eikä se sisältänyt suomalaisia. Yritettiin katsoa se Kaisan kanssa HD-tasoisena telkkarista, mutta tietokoneesta ei riittänyt tehot. Ihmetellä täytyy, että tollanen kolmisen vuotinen HP:n läppäri ei siihen pysty. Ei kuitenkaan oo mikään halvimman kategorian laite. Erityisen innoissani ootellaan Piratesin Bottom Line:a, Peoplen Good Look:ia, KBR:n Meets You:ta yms yms..
Tosta nyt ei sit varmaan kukaan muu innostunu, joten hypätään mun lupauksiin.. Tuli kateltua aiempia tekstejä, joissa lupailin kuvia Balin reissulta ja luvattiimpa me kiitoskortitkin häistä. Hohhoh. Kaisa, meidän tarvis varmaan skarpata! Kiitoskortit on toista kuukautta tossa pöydällä odottamassa postitusta ja Balin kuvat on koneella kuhan lisäis vaan world wide webbiin. Siinä kun nyt on käynyt niin mielenkiinnottomasti, että ei oo muistettu vaan noita juttuja. Jätän lupaamatta kuitenkin mitään sen kummempia.
Uutta konetta ollaan kateltu ja ens viikolla pitäis mennä hakemaan sellanen kaupasta. Sitten me katotaan kaikki 244.bileiden videomatskut, painetaan niistä jotain kivaa ja pamautetaan se nettiin. Eiköhän tossa vaiheessa viimeistään oo kaikki Balin kuvatkin netissä. Niin ja Balin reissulta me saadaan ainakin hieno movie, joten sekin tehään sitten uuden koneen aikakaudella.
Jyväskylän neljäs kämppä reiluun kahteen vuoteen tulee viikon päästä kyseeseen. Voi että! On ollu kaameeta epäonnea parissa ja tää Viitaniemen kämppä jää vaan yksinkertaisesti liian pieneks. Seuraava onkin sit tuplasti isompi, vaikka meitä siellä asuukin kolme + Kirppu. Se on myös 2000-luvun puolella raksailtu ja siinä on sauna. Seems like luxury! Tupareita juhlitaan julkkisteemalla ja paikalle tulee tottakai, seiskan viihdetoimitus! Haha
Nyt pakkailun pariin ja sitten illalla jotain lepposaa ja mukavaa! Palataan tarkemmin astialle taas pian!
lauantai 10. syyskuuta 2011
Oma tarinani
Kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä
Puhuin Kaisan kanssa tästä aiheesta ja hän kehotti minua kirjoittamaan oman tarinani siitä sillä olen sen joutunut kokemaan. Tarkoitukseni tällä tekstillä ei ole hakea pisteitä, saada julkisuutta tai muuten vaan ymmärrystä. Tarkoitukseni on päivän teeman mukaisesti: ehkäistä itsemurhia, edes yksi! Oma tarinani ei ole suinkaan päättynyt, mutta olen kääntänyt nuo tapahtumat voimavaroiksi ja pystyn olemaan 100-prosenttisen sinut asian kanssa ja heittämään sillä jopa vitsiksi.
Alku tarinasta on se synkempi osuus ja loppua kohden tullaan nykytilanteeseen, jossa olen äärimmäisen iloinen ja onnellinen joka päivä. Joka ainoa päivä. Toivottavasti joku joskus tämän luettuaan on pystynyt ehkäisemään oman, ystävän, tutun tai jonkun tuntemattoman itsemurha-aikeen tai yrityksen.
Osaltani aloitan läpikäymisen nyt ja toivon, ettei kukaan pahastu tästä, koska tarkoitukseni on vain hyvä. Käytän varmuuden vuoksi joistakin nimityksiä ystäväni, exäni jne. enkä oikeita nimiä. Olin seurustellut kyseisen tytön kanssa 15-vuotiaasta ja 2007 olin siis 19 vuotias.
Alamäki alkoi 1.7.2007. Vain viikkoa ennen asepalvelukseen astumista. Tuolloin sydänystäväni ja todellinen soulmate, Severi menehtyi traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa. Päivä oli sunnuntai ja olimme isolla ystäväporukalla viettäneet hauskaa viikonloppua vanhempieni mökillä. Olimme mökillä perjantaista lauantaihin ja lauantaina jatkoimme vielä lentopallon pelailulla ja muulla yhteiselolla.
Severi oli edellisen kauden pelannut jääkiekkoa Yhdysvalloissa ja muutenkin yhteinen aikamme oli ollut varsin vähäistä. Kuitenkin suuri ystävyytemme perustuikin siihen, ettei meidän edes tarvinnut olla suuria aikoja yhdessä vaan pidimme etäisestikin asuessamme toisiamme suuressa arvossa.Tähän perustuukin sanani todellisesta soulmatesta. Pystyimme aina luottamaan toisiimme täysin, vaikka emme olisi nähneetkään aikoihin.
Olet Severi sydämessäni ikuisesti ja muistan sinulta kuullut sanat lopun ikääni. "Älä ikinä luovuta."
Traagisen viikonlopun jälkeen suru oli valtaisaa, mutta jo 9.7. eli viikon päästä onnettomuudesta lähdin armeijaan. Tottakai tilanne oli varsin sekava, mutta tuttujen opastuksella lähdin sinne ns. avoimin mielin. Avoimet mielet muuttui kuitenkin nopeasti suureen piinaan, kun ikävä kotia ja Severiä kohtaan alkoivat kasvaa. Armeija aika oli hyvin, hyvin vaikeaa itselleni monesta syystä, jotka jätän kertomatta, mutta se ilmapiiri siellä ei todellakaan ollut minua varten eikä aika armeijassa jättänyt lähestulkoon mitään erityistä käteen. Noin niinkuin positiivisessa mielessä. Tottakai muutamia hauskoja kavereita tulee muisteltua, muttei sen kummempia taitoja tai vastaavaa jäänyt käteen. Melkoinen viha vain.
Vihaankin oli sitten yksi melkoisen rankka syy, nimittäin exäni pettäminen. Silloisen tyttöystävän kanssa ajat olivat toki vaikeat armeijan ja muiden vastoinkäymisten takia, mutta luulin asioiden olevan paremmalla tolalla jo pelkästään sen kanssa, että hankimme yhteisen koiran. Asiat olivat kuitenkin suurta silmälumetta ja exäni kävi vieraissa yli kolmen kuukauden ajan, aivan armeija-ajan loppupuolella. Tämä suorastaan romutti elämääni sillä olin nähnyt armeijassa painajaisia siitä, että exäni halusi erota minusta, koska on pettänyt minua. Unet tuntuivat silloin todelta, mutta uskottelin itselleni (ja miksi en olisi uskotellut) suhteemme olevan hyvällä mallilla. Totuus oli sitten kaukana siitä.
Nuo petokset saivat itseni tuntemaan hylkiöksi. Mitä minä elämälläni enää teen?? Paras ystäväni on poissa ja tyttöystäväni ei nähnyt minussa naapurinjaskaa kummempia. Olin syvällä suossa..
Kun kotiuduin armeijasta, muistan hetken vieläkin. Olin hetken onneni kukkuloilla. Armeija ohi ja muistan tuosta viikonlopusta suurta iloa. Kiitos Maiju, Ilona ja Lehto! Ne päivät olivat hienoja ja sain kaiken murheen unohtumaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.. Maanantaina, heti kotiutumisen jälkeisenä, ensimmäisenä arkipäivänä menin töihin. Työt olivat haasteellisia ja jännittäviä, sillä kävimme työkaverini Raimon kanssa täysin uudenlaisessa ympäristössä raksahommissa.
Työ olikin useita viikkoja elämäni ainoa hohde. Tässä kohtaa olin pahimmillani. Joka ilta, joka yö toivoin, etten enää heräisi aamulla. Minusta ei ollut löytämään elämälleni iloa ja unelmia. Töistä saadut rahat tuli juotua kurkusta alas alkoholin vahvistamana ja kaukonäköisyyttä ei ollut. Vain toive siitä, etten aamulla näkisi mitään.. Työt olivat tuohon aikaan minulle ainoa henkireikä. Kello 7 ja 16 välillä unohdin surulliset ajatukset ja elämäntilanteeni.
Sitten! Heinäkuun loppupuolella olin ryypiskelemässä, lähinnä yksikseni sillä kaverit olivat toisaalla. Tuttuja tavatessani vaihdoin sanasia ja tulipa tavattua exänikin kyseisenä iltana. Häneltä saadut sana olivat viimeiset pisarat ja päätin päättää elämäni. Hakeuduin Uudenkaupungin "paskalahtena" tunnetun alueen tienoilla mereen, menin kokonaan veteen ja laskin pään pinnan alle. Nielaisin vettä niin paljon kun pystyin ja pidätin hengitystä..
Vaikka se kuulostaakin elokuvamaiselta ja uskomattomalta, niin kuulin ne Severin sanat: Älä ikinä luovuta! Tämä on täysin totta ja muistan sen hetken kun puhalsin vedet suustani ja nousin pinnalle, ajatellessani etten voi luovuttaa Severin sanoja vastaan.
Onneksi olin jättänyt takkini rannalle, jossa oli puhelimeni ja soitin äidilleni ja kerroin, mitä olen mennyt tekemään. Vanhempani tulivat hakemaan minut ja kävin ensiavussa varmistuksessa, etten ole nielaissut vettä keuhkoihini. Nukuin yön ensiavussa ja aamulla mielenterveyshoitaja kävi hakemassa minut. Aluksi minut meinattiin istuttaa käsittääkseni suljetulle osastolla, mutta Luoja soi minulle maailman parhaat ja ihanimmat ihmiset juuri tuolle aamulle. Lääkäri ja hoitaja saivat minut tajuamaan elämästäni jotain hyvääkin ja illaksi palasin kotiin.
Tuo juttelu lääkärin kanssa tuona aamuna on edelleen suuri suunnannäyttäjä elämälläni. Lääkäri kysyi jotakuinkin niin, että mikä haave ja unelma voisi olla minua varten. Vastasin, että surffaus ulkomailla. Haluan päästä kokeilemaan surffausta ja kasvattaa "surffitukan". Tämänkin muistan vielä pitkään ja tuon haaveen olen uskomatonta kyllä päässyt toteuttamaan. Näistä hetkistä lähti elämäni nykyiseen liitoon ja positiivisuuden aikaan.
En murehdi ja mieti sitä, kuinka paljon asiat olisi voinut olla eri tavalla. Olen vain todennut, että apu löytyy kyllä ihmisille. Tämän tekstin tarkoitus on osoittaa kaikille ihmisille, että muistakaa pitää huolta läheisistänne. Itse "onnistuin" peittämään suruni ehkäpä kaikilta. Äitini jälkeenpäin totesi, että kyllä hän oli havainnut minussa jotain, muttei kyennyt havaitsemaan todellisuutta. Tuo huolenpito on tottakai haasteellinen osuus. Omalta osaltaan se onnistunee helpoiten antamalla tällaiselle masentuneelle tai muutoin alakuloiselle henkilölle ilonaiheita ja kuuntelemalla häntä. Oma neuvominen rajoittuu siis hyvin pieneen opastukseen, mutta tärkeintä on, että ymmärtää avun olevan jokaiselle! Ja sitä myös saa jokainen!
- Tärkeää on kohdella toista ihmistä hyvin ja parisuhteessa olevat ihmiset ovat sitoutuneita siihen,ettei toista satuteta. Eikä varsinkaan petetä. Et voi ikinä tietää, miten se kärsivä osapuoli asiaan suhtautuu. Pahimillaan se voi johtaa itsemurhaan. Silloin omatuntoa ei voi vapauttaa ikinä. -
Elämäni lähti siis siitä sunnuntaiaamusta nousukiitoon, kun sain jutella psykiatrin kanssa. Jatkoimme tapaamisia hoitajan kanssa muutamia viikkoja ja sain elämälleni tavotteita, suuntaa ja iloa. Huomasin, että välittäviä ihmisiä löytyy, jos itse otan sen vastaan.
Kuten aiemmin sanoin, niin työnteko oli minulle ainoa asia, joka poisti murheet mielestäni. Niimpä halusin päästä takaisin töihin välittömästi. Ja näin teinkin, heti maanantaina. Ja tiistaista muistan hyvinkin hienon asian. Tuolloin soitettiin YleX:ltä Haloo Helsingin kappale Vieri vesi vieri. Tuo kappale kertoo juuri itsemurhaa hautovasta henkilöstä (tytöstä?). Biisin lopusta jäi mieleen sanat: Mä tahdon tässä elämässä enemmän kuin elää. Ja vaikka saattaakin kuulostaa melkoiseltä YleX-mainostukselta, niin hieno tosiasia on myös se, kun voitin yhden kilpailun. Siinä kysyttiin kuulijoiden outoja addiktioita ja kas kummaa, omani valittiin ykköseksi. Nimittäin tuolloin kaapissani oli uskomaton määrä erilaisia pipoja. Taisi olla peräti yli 30 ja lähetin radioon viestin, että minulla olisi pipoaddiktio. Tuollainen pieni, mutta suurta iloa aiheuttava onnistuminen on masennuksesta toipuvalle ihmiselle huikea juttu.
Syyskuussa sitten tapasin Kaisan ja hänen kanssaan homma lähti alusta alkaen sujumaan. Kerroin välittömästi tilanteestani ja Kaisa kuunteli. Oli mahtavaa huomata, kun joku ihan oikeasti kuunteli. Juttelimme Kaisan kanssa todella pitkiä hetkiä netissä, puhelimessa ja kasvotusten. En halunnut kiirehtiä mihinkään enkä ihastua liian nopeasti. Ihastuminen vain muuttui rakkaudeksi melko nopeasti. En kuitenkaan kokenut olevani täysin terve vielä kuukausiin seurustelun aloittamisesta (lokakuun puoliväli), mutta edelleen Kaisa jaksoi kuunnella, jutella, haaveilla, välittää ja parantaa asioita kanssani. Ja Kaisan kanssa tuo unelma ulkomailla surffaamisesta oli iso yhteinen juttu ja vaikka häistä ei oltu puhuttu pihaustakaan saati kihlojen vaihdosta, niin suunnittelimme menevämme Balille häämatkalle. Tuohan toteutui viime toukokuussa.
Tästä eteenpäin tarinaa ollaan kerrottu tässä blogissa jo jonkun verran ja tullaan kertomaan lisää. Korostan vielä, että olen tämän asian kanssa täysin sinut. Se Tero, jonka te tällä hetkellä tunnette, on samanlainen ihminen kuin olette tunteneet tähänkin asti. Kerron tämän avoimesti vain, koska se on minulle mielekästä ja sain kipinän siihen ollessani sairaana koko tämän viikon. Pystyn vitsailemaan samalla tavoin kuin ennenkin enkä myöskään odota ja halua mitään sääliä tämän asian johdosta. Tarkoitan esimerkiksi 244-yrityksen osalta.
Vuosi 2011
Käyn lyhyesti läpi nykyistä minuuttani vielä loppuun. Eli 1-vuotishääpäivää vietettiin Kaisan kanssa elokuussa. Häämatkalla Balilla käytiin toukokuussa ja surffailtiin ja nautittiin upeasta päiväntasaajan auringosta. Toinen unelmani, lumilautailu on hyvin merkittävä osa elämääni. Lumilautailun kautta saan inspiraatioita suurimmaksi osaksi ja tuosta kulttuurista ja elämäntavasta olen yrittänyt pitää kiinni viimeiseen asti. Eli ei turhia stressailla ja kun jotain tehdään, niin tehdään se hyvällä asenteella.
Kuulin alkuvuodesta käsitteen positiivispsykologia ja olen pyrkinyt muokkaamaan elämääni tuon käsitteen ympärille. Mielestäni kaikesta saa jotain hymyn arvoista. Pahimmillakin hetkillä voit keksiä jonkun syyn, josta hymyillä. Ja jos hymyilet, olet positiivinen. Meillä on Kaisan kanssa yhteinen koira, josta aiemmissa bloggailuissa onkin puhetta. Tarkoitan siis Kirppua, bichon frisé-rotuista koiraa, joka on todellinen positiivispsykologian esikuva. Tällä koiralla ei huonoa päivää ole ja ilkeätkin turkinkampaushetket muuttuvat nopeasti hännänheilutukseen.
Nuo asiat, jotka minulle tapahtuivat 2008 eli sairauden syvin hetki ja nousun alku, ovat siis merkittäviä asioita tälläkin hetkellä elämässäni. Hauskaa on se, että olemme Kaisan kanssa lähteneet toteuttamaan yhteistä unelmaamme 244-vaatemerkin perustamisesta ja kuinkas ollakaan. Pipoaddiktion kautta toimintammekin lähti liikkeelle pipoista. Tuolloin "pipoaddiktion" aikaanhan en itse virkannut pipoja, mutta n. vuoden kuluttua siitä opettelin virkkaamaan itse pipoja. Näistä on myös 244-tarina ottanut ensi askeleet.
Ei loppua vaan jäljellä olevaa tarinaa kirjoitetaan edelleen ja tästä blogista sitä voi seurata jatkossakin. Kommentoikaa, vaikka nimettömänä. Se olisi medän mielestä erittäin hieno juttu.
Puhuin Kaisan kanssa tästä aiheesta ja hän kehotti minua kirjoittamaan oman tarinani siitä sillä olen sen joutunut kokemaan. Tarkoitukseni tällä tekstillä ei ole hakea pisteitä, saada julkisuutta tai muuten vaan ymmärrystä. Tarkoitukseni on päivän teeman mukaisesti: ehkäistä itsemurhia, edes yksi! Oma tarinani ei ole suinkaan päättynyt, mutta olen kääntänyt nuo tapahtumat voimavaroiksi ja pystyn olemaan 100-prosenttisen sinut asian kanssa ja heittämään sillä jopa vitsiksi.
Alku tarinasta on se synkempi osuus ja loppua kohden tullaan nykytilanteeseen, jossa olen äärimmäisen iloinen ja onnellinen joka päivä. Joka ainoa päivä. Toivottavasti joku joskus tämän luettuaan on pystynyt ehkäisemään oman, ystävän, tutun tai jonkun tuntemattoman itsemurha-aikeen tai yrityksen.
Osaltani aloitan läpikäymisen nyt ja toivon, ettei kukaan pahastu tästä, koska tarkoitukseni on vain hyvä. Käytän varmuuden vuoksi joistakin nimityksiä ystäväni, exäni jne. enkä oikeita nimiä. Olin seurustellut kyseisen tytön kanssa 15-vuotiaasta ja 2007 olin siis 19 vuotias.
Alamäki alkoi 1.7.2007. Vain viikkoa ennen asepalvelukseen astumista. Tuolloin sydänystäväni ja todellinen soulmate, Severi menehtyi traagisesti moottoripyöräonnettomuudessa. Päivä oli sunnuntai ja olimme isolla ystäväporukalla viettäneet hauskaa viikonloppua vanhempieni mökillä. Olimme mökillä perjantaista lauantaihin ja lauantaina jatkoimme vielä lentopallon pelailulla ja muulla yhteiselolla.
Severi oli edellisen kauden pelannut jääkiekkoa Yhdysvalloissa ja muutenkin yhteinen aikamme oli ollut varsin vähäistä. Kuitenkin suuri ystävyytemme perustuikin siihen, ettei meidän edes tarvinnut olla suuria aikoja yhdessä vaan pidimme etäisestikin asuessamme toisiamme suuressa arvossa.Tähän perustuukin sanani todellisesta soulmatesta. Pystyimme aina luottamaan toisiimme täysin, vaikka emme olisi nähneetkään aikoihin.
Olet Severi sydämessäni ikuisesti ja muistan sinulta kuullut sanat lopun ikääni. "Älä ikinä luovuta."
Traagisen viikonlopun jälkeen suru oli valtaisaa, mutta jo 9.7. eli viikon päästä onnettomuudesta lähdin armeijaan. Tottakai tilanne oli varsin sekava, mutta tuttujen opastuksella lähdin sinne ns. avoimin mielin. Avoimet mielet muuttui kuitenkin nopeasti suureen piinaan, kun ikävä kotia ja Severiä kohtaan alkoivat kasvaa. Armeija aika oli hyvin, hyvin vaikeaa itselleni monesta syystä, jotka jätän kertomatta, mutta se ilmapiiri siellä ei todellakaan ollut minua varten eikä aika armeijassa jättänyt lähestulkoon mitään erityistä käteen. Noin niinkuin positiivisessa mielessä. Tottakai muutamia hauskoja kavereita tulee muisteltua, muttei sen kummempia taitoja tai vastaavaa jäänyt käteen. Melkoinen viha vain.
Vihaankin oli sitten yksi melkoisen rankka syy, nimittäin exäni pettäminen. Silloisen tyttöystävän kanssa ajat olivat toki vaikeat armeijan ja muiden vastoinkäymisten takia, mutta luulin asioiden olevan paremmalla tolalla jo pelkästään sen kanssa, että hankimme yhteisen koiran. Asiat olivat kuitenkin suurta silmälumetta ja exäni kävi vieraissa yli kolmen kuukauden ajan, aivan armeija-ajan loppupuolella. Tämä suorastaan romutti elämääni sillä olin nähnyt armeijassa painajaisia siitä, että exäni halusi erota minusta, koska on pettänyt minua. Unet tuntuivat silloin todelta, mutta uskottelin itselleni (ja miksi en olisi uskotellut) suhteemme olevan hyvällä mallilla. Totuus oli sitten kaukana siitä.
Nuo petokset saivat itseni tuntemaan hylkiöksi. Mitä minä elämälläni enää teen?? Paras ystäväni on poissa ja tyttöystäväni ei nähnyt minussa naapurinjaskaa kummempia. Olin syvällä suossa..
Kun kotiuduin armeijasta, muistan hetken vieläkin. Olin hetken onneni kukkuloilla. Armeija ohi ja muistan tuosta viikonlopusta suurta iloa. Kiitos Maiju, Ilona ja Lehto! Ne päivät olivat hienoja ja sain kaiken murheen unohtumaan hetkeksi. Mutta vain hetkeksi.. Maanantaina, heti kotiutumisen jälkeisenä, ensimmäisenä arkipäivänä menin töihin. Työt olivat haasteellisia ja jännittäviä, sillä kävimme työkaverini Raimon kanssa täysin uudenlaisessa ympäristössä raksahommissa.
Työ olikin useita viikkoja elämäni ainoa hohde. Tässä kohtaa olin pahimmillani. Joka ilta, joka yö toivoin, etten enää heräisi aamulla. Minusta ei ollut löytämään elämälleni iloa ja unelmia. Töistä saadut rahat tuli juotua kurkusta alas alkoholin vahvistamana ja kaukonäköisyyttä ei ollut. Vain toive siitä, etten aamulla näkisi mitään.. Työt olivat tuohon aikaan minulle ainoa henkireikä. Kello 7 ja 16 välillä unohdin surulliset ajatukset ja elämäntilanteeni.
Sitten! Heinäkuun loppupuolella olin ryypiskelemässä, lähinnä yksikseni sillä kaverit olivat toisaalla. Tuttuja tavatessani vaihdoin sanasia ja tulipa tavattua exänikin kyseisenä iltana. Häneltä saadut sana olivat viimeiset pisarat ja päätin päättää elämäni. Hakeuduin Uudenkaupungin "paskalahtena" tunnetun alueen tienoilla mereen, menin kokonaan veteen ja laskin pään pinnan alle. Nielaisin vettä niin paljon kun pystyin ja pidätin hengitystä..
Vaikka se kuulostaakin elokuvamaiselta ja uskomattomalta, niin kuulin ne Severin sanat: Älä ikinä luovuta! Tämä on täysin totta ja muistan sen hetken kun puhalsin vedet suustani ja nousin pinnalle, ajatellessani etten voi luovuttaa Severin sanoja vastaan.
Onneksi olin jättänyt takkini rannalle, jossa oli puhelimeni ja soitin äidilleni ja kerroin, mitä olen mennyt tekemään. Vanhempani tulivat hakemaan minut ja kävin ensiavussa varmistuksessa, etten ole nielaissut vettä keuhkoihini. Nukuin yön ensiavussa ja aamulla mielenterveyshoitaja kävi hakemassa minut. Aluksi minut meinattiin istuttaa käsittääkseni suljetulle osastolla, mutta Luoja soi minulle maailman parhaat ja ihanimmat ihmiset juuri tuolle aamulle. Lääkäri ja hoitaja saivat minut tajuamaan elämästäni jotain hyvääkin ja illaksi palasin kotiin.
Tuo juttelu lääkärin kanssa tuona aamuna on edelleen suuri suunnannäyttäjä elämälläni. Lääkäri kysyi jotakuinkin niin, että mikä haave ja unelma voisi olla minua varten. Vastasin, että surffaus ulkomailla. Haluan päästä kokeilemaan surffausta ja kasvattaa "surffitukan". Tämänkin muistan vielä pitkään ja tuon haaveen olen uskomatonta kyllä päässyt toteuttamaan. Näistä hetkistä lähti elämäni nykyiseen liitoon ja positiivisuuden aikaan.
En murehdi ja mieti sitä, kuinka paljon asiat olisi voinut olla eri tavalla. Olen vain todennut, että apu löytyy kyllä ihmisille. Tämän tekstin tarkoitus on osoittaa kaikille ihmisille, että muistakaa pitää huolta läheisistänne. Itse "onnistuin" peittämään suruni ehkäpä kaikilta. Äitini jälkeenpäin totesi, että kyllä hän oli havainnut minussa jotain, muttei kyennyt havaitsemaan todellisuutta. Tuo huolenpito on tottakai haasteellinen osuus. Omalta osaltaan se onnistunee helpoiten antamalla tällaiselle masentuneelle tai muutoin alakuloiselle henkilölle ilonaiheita ja kuuntelemalla häntä. Oma neuvominen rajoittuu siis hyvin pieneen opastukseen, mutta tärkeintä on, että ymmärtää avun olevan jokaiselle! Ja sitä myös saa jokainen!
- Tärkeää on kohdella toista ihmistä hyvin ja parisuhteessa olevat ihmiset ovat sitoutuneita siihen,ettei toista satuteta. Eikä varsinkaan petetä. Et voi ikinä tietää, miten se kärsivä osapuoli asiaan suhtautuu. Pahimillaan se voi johtaa itsemurhaan. Silloin omatuntoa ei voi vapauttaa ikinä. -
Elämäni lähti siis siitä sunnuntaiaamusta nousukiitoon, kun sain jutella psykiatrin kanssa. Jatkoimme tapaamisia hoitajan kanssa muutamia viikkoja ja sain elämälleni tavotteita, suuntaa ja iloa. Huomasin, että välittäviä ihmisiä löytyy, jos itse otan sen vastaan.
Kuten aiemmin sanoin, niin työnteko oli minulle ainoa asia, joka poisti murheet mielestäni. Niimpä halusin päästä takaisin töihin välittömästi. Ja näin teinkin, heti maanantaina. Ja tiistaista muistan hyvinkin hienon asian. Tuolloin soitettiin YleX:ltä Haloo Helsingin kappale Vieri vesi vieri. Tuo kappale kertoo juuri itsemurhaa hautovasta henkilöstä (tytöstä?). Biisin lopusta jäi mieleen sanat: Mä tahdon tässä elämässä enemmän kuin elää. Ja vaikka saattaakin kuulostaa melkoiseltä YleX-mainostukselta, niin hieno tosiasia on myös se, kun voitin yhden kilpailun. Siinä kysyttiin kuulijoiden outoja addiktioita ja kas kummaa, omani valittiin ykköseksi. Nimittäin tuolloin kaapissani oli uskomaton määrä erilaisia pipoja. Taisi olla peräti yli 30 ja lähetin radioon viestin, että minulla olisi pipoaddiktio. Tuollainen pieni, mutta suurta iloa aiheuttava onnistuminen on masennuksesta toipuvalle ihmiselle huikea juttu.
Syyskuussa sitten tapasin Kaisan ja hänen kanssaan homma lähti alusta alkaen sujumaan. Kerroin välittömästi tilanteestani ja Kaisa kuunteli. Oli mahtavaa huomata, kun joku ihan oikeasti kuunteli. Juttelimme Kaisan kanssa todella pitkiä hetkiä netissä, puhelimessa ja kasvotusten. En halunnut kiirehtiä mihinkään enkä ihastua liian nopeasti. Ihastuminen vain muuttui rakkaudeksi melko nopeasti. En kuitenkaan kokenut olevani täysin terve vielä kuukausiin seurustelun aloittamisesta (lokakuun puoliväli), mutta edelleen Kaisa jaksoi kuunnella, jutella, haaveilla, välittää ja parantaa asioita kanssani. Ja Kaisan kanssa tuo unelma ulkomailla surffaamisesta oli iso yhteinen juttu ja vaikka häistä ei oltu puhuttu pihaustakaan saati kihlojen vaihdosta, niin suunnittelimme menevämme Balille häämatkalle. Tuohan toteutui viime toukokuussa.
Tästä eteenpäin tarinaa ollaan kerrottu tässä blogissa jo jonkun verran ja tullaan kertomaan lisää. Korostan vielä, että olen tämän asian kanssa täysin sinut. Se Tero, jonka te tällä hetkellä tunnette, on samanlainen ihminen kuin olette tunteneet tähänkin asti. Kerron tämän avoimesti vain, koska se on minulle mielekästä ja sain kipinän siihen ollessani sairaana koko tämän viikon. Pystyn vitsailemaan samalla tavoin kuin ennenkin enkä myöskään odota ja halua mitään sääliä tämän asian johdosta. Tarkoitan esimerkiksi 244-yrityksen osalta.
Vuosi 2011
Käyn lyhyesti läpi nykyistä minuuttani vielä loppuun. Eli 1-vuotishääpäivää vietettiin Kaisan kanssa elokuussa. Häämatkalla Balilla käytiin toukokuussa ja surffailtiin ja nautittiin upeasta päiväntasaajan auringosta. Toinen unelmani, lumilautailu on hyvin merkittävä osa elämääni. Lumilautailun kautta saan inspiraatioita suurimmaksi osaksi ja tuosta kulttuurista ja elämäntavasta olen yrittänyt pitää kiinni viimeiseen asti. Eli ei turhia stressailla ja kun jotain tehdään, niin tehdään se hyvällä asenteella.
Kuulin alkuvuodesta käsitteen positiivispsykologia ja olen pyrkinyt muokkaamaan elämääni tuon käsitteen ympärille. Mielestäni kaikesta saa jotain hymyn arvoista. Pahimmillakin hetkillä voit keksiä jonkun syyn, josta hymyillä. Ja jos hymyilet, olet positiivinen. Meillä on Kaisan kanssa yhteinen koira, josta aiemmissa bloggailuissa onkin puhetta. Tarkoitan siis Kirppua, bichon frisé-rotuista koiraa, joka on todellinen positiivispsykologian esikuva. Tällä koiralla ei huonoa päivää ole ja ilkeätkin turkinkampaushetket muuttuvat nopeasti hännänheilutukseen.
Nuo asiat, jotka minulle tapahtuivat 2008 eli sairauden syvin hetki ja nousun alku, ovat siis merkittäviä asioita tälläkin hetkellä elämässäni. Hauskaa on se, että olemme Kaisan kanssa lähteneet toteuttamaan yhteistä unelmaamme 244-vaatemerkin perustamisesta ja kuinkas ollakaan. Pipoaddiktion kautta toimintammekin lähti liikkeelle pipoista. Tuolloin "pipoaddiktion" aikaanhan en itse virkannut pipoja, mutta n. vuoden kuluttua siitä opettelin virkkaamaan itse pipoja. Näistä on myös 244-tarina ottanut ensi askeleet.
Ei loppua vaan jäljellä olevaa tarinaa kirjoitetaan edelleen ja tästä blogista sitä voi seurata jatkossakin. Kommentoikaa, vaikka nimettömänä. Se olisi medän mielestä erittäin hieno juttu.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)