Päivä oli 13.9. Silloin lähti kohtuullisen omituinen sielu tekemään ystävänsä kanssa matkaa kohti Tamperetta ja bilettämään, kuinkas muuten. Noista bileistä on lähtenyt vierimään kivi, jonka taivaltamasta matkasta voisi hyvin saada kirjan kasaan. Jätetään kirja vielä tulevaa varten, vaikka jotain sellaista varmaan joskus lähdenkin kasaamaan. Tuo lauantai oli se päivä, kun Kaisa jostain niin kovin sai päähänsä ihastua. Ja vielä minuun.

Näinä yhdessä käytyjen vuosien aikana on käynyt totaalisen selväksi se, että Kaisa on myös ainoa ihminen, joka ympärivuorokautista seuraani voi sietää. Se vaatii paljon, mutta ajoittain mietin sitä Kaisan itsensä kiusaamistakin, kun hän jaksaa oikkujani, kovaa päätäni ja ennen kaikkea jatkuvaa keskustelua (käymääni monologia) siitä, miten jokaisesta tilanteesta tulee pystyä oppimaan ja kehittymään.

Siitä on tänään tasan kolme vuotta, kun menimme naimisiin. Luultavasti joku on ajatellut meidän edenneen ajoittain aika kovaakin vauhtia. No, ihan aluksi otettiin koira. Kaisa perusti toisen yrityksensä. Oltiin kolmen viikon häämatkalla Balilla ja jatkuvasti pienempiä reissuja Euroopassa. Pari Jyväskylän sisäistä muuttoa ja muutto Uuteenkaupunkiin. Ja tietenkin meidän Martta.

Ei näitä matkoja itsestäänselvyytenä pidetä. Erityisesti Martan tulo perheeseen on sekä vaatinut että antanut. Vaatinut sikäli, että niinkuin kaikki vanhemmat tietää, elämäntyyliin tulee väkisin muutos. Meillä se muutos oli myös, mutta jos jostain, niin Martan kasvatuksesta voin nostaa itsellenikin hattua ja erityisesti siitä, että olen onnistunut pitämään koko perheen stressitason normaalina. Syitä stressaamiseen olisi kyllä ollut, mutta aina olen löytänyt ne keinot, joilla jokaisesta tilanteesta on löytynyt aihetta iloon ja onneen.

Avioehto, ja vitut! Ei pienintäkään puhetta.

Mitä seuraavaksi? Ei me tahtia hidasteta. Olen lukenut tarinoita siitä, miten parikymppisenä ihminen on käynyt loppuun ja sitten keski-iän jälkeen muistelee tuota aikaa ajatellen, että "olisihan sitä voinut hidastaa". Näin varmasti, mutta kiitoksena tästä olemme ottaneet oppia teistä. Elämme jatkuvaa unelmaa. Sen tasapainona rasitamme itseämme fyysisesti sekä ennen kaikkea poikkeuksellisen vaativin kirjallisuuksin ja sen myötä keskuteluin.

Eli mitäkö seuraavaksi? On minun aikani perustaa yritys. 244:ää on vatvottu ja ajateltu ja mietitty ja tunnusteltu. Ei enää liikaa ajatuksentasoista tekemistä vaan nyt käytännön työtä. Tuttu lause; Suomi menestyy vain tekemällä työtä, saa nyt minusta tekijän. Alex Stubb muuten sanoi sen minulle erittäin osuvasti: "Ei tätä maata marisemalle rakenneta. Verta, hikeä ja hymyä." Asenteesta homma on kiinni.

Ja mitä muuta seuraavaksi.? Maailmanympärysmatkalle lähdetään Martan kanssa. Paljon on jo kuultu reissun hankaluudesta, mut sori vaan, ei uskota teitä.