Tilanne sinällään on aika surullista, kun ollaan uudessa paikkakunnassa eikä tunneta käytännössä ketään. Oltiin mietitty, josko viikonloppuna tehtäis reissu Tukholmaan. Se kun on reilun parin tunnin laivamatkan päässä ja olis vähän asiaa esim. Ikeaan. No, ongelma on siinä, että lähtö on aamulla 7.30 ja paluu yöllä. Yöllä paluussa on se ongelma, että miten Martta-neidin yöunien käy joten mietittiin vielä, josko olis oltu yö laivalla - aamulla Maarianhaminassa. No sitten tuli ongelma, ettei Kirppua oikein voi jättää vähintään 18 tunnin ajaksi yksin. Ja siitä tultiin siihen ongelmaan, ettei meillä ole ketään tuttua, joka kenties pissattaisi/hoitaisi Skirbeä.
Eli ollaan tilanteessa, jossa 25- ja 27-vuotiaat vanhemmat alle 2-vuotiaan tytön ja pikkukoiran kanssa ovat melko yksinäisiä. Ei se ongelma ole. Se on vain tilanne. Eikä se ole surullistakaan. Se on normaalia, kun perhe muuttaa etukäteen tuntemattomaan paikkakuntaan.
Ollaan nyt asuttu tasan kolme viikkoa täällä saaressa. Ja sen verran outoa tämä on mulle ollut, kun ei ole vielä mitään määrättyä arkirytmiäkään (ei sitä meikäläisen luonteelle luultavasti enää tulekaan), että tätä kaunista saarta ei ole paljoa tullut tallennettua edes kameralle. Itse asiassa tässä on jotain hyvin outoa. Jotain kihelmöintiä tai ehkä jotain alkavaa. En tosiaan tiedä varmaksi, mitä se on. Silti tämä paikka on jo nyt saanut sen saman kotoisan fiiliksen ku Jyväskyläkin. Uuttakaupunkia en koskaan kodiksi tuntenutkaan (Kalanti kyllä). Sinänsä käsittämätöntä.
Niin. Siis. Mulla on ominaisuuksia, joiden huomaan olevan melko harvinaisia (ei, en tee itsestäni supersankaria enkä hae mitään ihmeitä sanomalla että mulla on joitain ominaisuuksia, kun kaikilla meistä on jotain erityistä). Yksi, ja ehkä paras niistä on se, miten pystyn päättämään onnellisuuteni. Tein sen päätöksen silloin, kun peruimme maailmanympärysmatkan ja päätimme muuttaa tänne. Kun olen nähnyt muiden kaverusten kuvia Balilta, Los Angelesista, Cookinsaarilta ja mistä lie, niin poden vain erinomaista iloa heidän puolestaan sekä siitä, että päätimme itse vaihtaa sen Ahvenanmaalle muuttoon.
Samalla kun olen huomannut olevani onnenvuoreni huipulla, huomaan, että jotain on tehtävä. Täällä on tutustuttava ihmisiin. Ensimmäinen haaste on yhteisen kielen löytäminen ja sen jälkeen meillä pitäisi olla jotain ystävyyden arvoista. Ja samalla kun pystyn päättämään, että olen onnellinen, olen muodostunut niin itsenäiseksi, ettei aina ole helppoa olla toisten ihmisten seurassa. Outoa! Outoa on myös se, että aikanaan olin ihminen, joka suorastaan etsi uusia tuttavuuksia.
En tee tällä hetkellä varsinaisesti töitä. Kokeilen erilaisia asioita sillä silmällä, josko niistä olisi 244:lle konkretiaa. Ensin on selvitettävä, miten voin yrittää, kun tänne ei noin vain tuoda yritystä. Ahvenanmaalla on käytössään kotipaikkaoikeus, jonka saa syntymällä tänne tai asumalla täällä viisi vuotta. Ilman kotipaikkaoikeutta tänne ei voi perustaa yritystä. Ehkä pystyn yrittämään, jos 244 niin sanotusti jää Fastlandsiin (mantereelle). Viikon päästä pitäisi selvitä.
Kaikki hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti